Tänään taas ihmettelin miten erilainen asenne noilla mun pienillä sisaruspuolillani on tietokoneella pelaamiseen kuin mitä mulla ja mun kahdella varsinaisella siskollani oli kun me oltiin pieniä ja pelattiin Commander Keeniä, Duke Nukemia, Jazz Jackrabbittia ja muita. Meillä oli ihan hillittömän hauskaa. Me innostuttiin haasteista niissä peleissä. Jos oli joku tosi vaikea kohta, niin laitettiin vanhin sisko pelaamaan. Sitä yritettiin ja jauhettiin niin kauan että päästiin siitä läpi, ja se oli hieno hetki. Nauraa räkätettiin ihan innoissamme.

Noita kahta kun katsoo niin pakko ihmetellä että miten se voi olla niin saatanan vaikeaa. Koko ajan kuuluu joku käninä ja itku, ja pikkuveli potki pöytää itku kurkussa ja huusi "Noku se ei mee kakkoseen, se ei mee kakkoseen, byää!" Johonkin kakkoskenttään se ei vissiin mennyt se peli.

Aina jos tulee joku vaikeampi kohta, niin huudetaan Minniä apuun ja saadaan raivari jos ei mene ensimmäisellä yrittämällä. Siis nämä oikeasti itkee kun ne pelaa. Aattelis että pelaamisen on tarkoitus olla hauskaa. Ei voi ymmärtää.

Pikkuveljen Minecraft-taideteoksia:

Tänään ja muutenkin viime aikoina oon taas painiskellut syvän masennuksen kanssa. Jotenkin se lähti tuosta kun sain tehtyä pari biisiä ja lauloin ja tavallaan "avasin" itseni pitkästä aikaa ja se teki hirveän kipeää, ja nyt oon tämmöisessä synkän pysähtyneisyyden tilassa.

Asunto on niin likainen että en viitsi pahemmin edes ajatella koko asiaa. Oon jaksanut lenkkeilyttää koiraa ja ripustin jopa pyykit, mutta kaiken takana vaanii koko ajan sellainen tummanharmaa täydellisen kyllästymisen sävy. Kaikki tekeminen on sellaista taistelua kaiken merkityksettömyyttä vastaan ja kaikki vaatii hirveän ponnistuksen. Lenkillä käydessä teki mieli vaan lyyhistyä siihen keskelle tietä ja jäädä makaamaan. Syöminen tuntuu ihan turhalta.

Yli kymmenen vuoden kokemuksella tiedän että tää on väliaikaista, mutta just nyt en näe elämässä kyllä mitään ideaa.

Osaltaan tämä liittyy hirveään yksinäisyyden tunteeseen. Tein biisin jolla yritin kuvailla sitä kuka olen, ja kun muutama läheinen kuunteli sen, tajusin taas että elän ihan eri maailmassa kuin muut tuntemani ihmiset. Mulla on taas se olo niinkuin olisin se valas joka laulaa eri taajuudella kuin muut eikä kukaan kuule sitä, eikä se kuule ketään muuta.

En oikeastaan kaipaa elämältä muuta kuin että saisin tuntea olevani läheinen jonkun kanssa. Samalla taajuudella.

Tunnen itseni tällä hetkellä oikeastaan helvetin katkeraksi. Tekee hirveän kipeää lukea ihmisten kertomuksia siitä kuinka ne on selvinneet vaikeista asioista läheistensä tuella ja rakkaudella. Tajusin tuossa yhtenä päivänä että mä en oo ikinä elämäni aikana itkenyt kenenkään olkapäätä vasten. Kukaan ei oo koskaan lohduttanut mua kun muhun on sattunut. Tajusin että mulla ei oo siitä kokemusta, en tiedä miltä se tuntuu.

Kyse ei ole siitä etteikö mulla olisi lähelläni ihmisiä jotka välittää, vaan siitä että ne hämmentyy ja kiusaantuu mun tunteistani. Näin on ollut ihan pienestä lapsesta asti. Äitini on tunne-elämältään ihan mun vastakohtani. Ihan loistava ja ihana tyyppi, mutta ihan täydellisesti eri taajuudella.

Miten voit selittää kenellekään, varsinkaan omille siskoille jotka on jakaneet saman lapsuuden, että oot vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen ihan paskana kaikesta siitä mitä lapsena tapahtui. Joo, osa toki oli sellaisia asioita mistä on ihan normaalia traumatisoitua kuten koulukiusaaminen, mutta en mitenkään voi selittää läheisilleni sitä kokemusta että oon jäänyt koko elämäni ilman rakkautta. Että oon selvinnyt ihan kaikesta aina yksin.

Lopetin kaikki yritykset läheisyyteen teininä kun yritin epätoivoisena itsemurhaa. Tai en mä varmaan oikeasti yrittänyt saada itseäni hengiltä. Yritin vaan saada viestini läpi, kertoa että muhun sattuu ihan helvetisti. Sainkin sitten haukut ja helvetillisen häpeän, ja sen jälkeen oon pitänyt aina tietyn turvaetäisyyden ihmisiin.

Paitsi. Tää yksi tietty ihminen johon oonkin rakastunut, pääsee mun lähelleni tunnetasolla. Mutta sekin tekee niin kipeää että en meinaa kestää sitä.

Tuntuu niin epäreilulta että oon aina näin rikki. Ja kaikkein typerimmältä tuntuu että sitä ei voi selittää kenellekään, koska aina saa sen saman hämmentyneen varovaisen katseen. "Öööh...mitä sä nyt selität...?"

Nojoo, taidan hinata herkän ja kärsivän perseeni tästä nukkumaan, koska huomenna pitäisi lähteä katsomaan Äiti Ammaa. Unirytmini sekoaa nyt kyllä täydellisesti, mutta ei se mitään. Ei tästä oikeen alemmas taas pääse.