Myönnettävä se on. Minä en jaksanut. Yritin kyllä, monta vuotta. Yritin tykätä työstäni ja yritin jutella vaikeiden asiakkaiden ja työkavereiden kanssa, ja yritin jopa hymyillä välillä. Yritin oikeasti ihan hampaat irvessä että kukaan ei saisi sitä vaikutelmaa että Minni ei pärjää. Että Minni on heikompaa ainesta eikä saa itseään elätettyä. Pelkäsin hysteerisesti että muut saisivat tietää heikkoudestani ja siksi painoinkin välillä kuuden päivän viikkoja nukkuen koko viikolla yhteensä ehkä kymmenen tuntia. Ajoin autoa jumalattomassa univelassa, jutustelin työkaverille mukavia, seurasin navigaattoria, söin eväitä ajaessa. Hymyilin asiakkaille ja naamaan sattui se teeskenteleminen. Naamaan sattui koko ajan.

Sain parhaimmillaan 6 paniikkikohtausta päivän aikana, pakko-oireet olivat päällä ihan koko ajan ja muistutin elävää kuollutta. Useimmiten oli sellainen olo kuin olisi ollut jossain muualla koko ajan, kuin olisin katsonut kaikkea lasin läpi. Vedin roolini kyllä hyvin uskottavasti, osasin kaikki vuoropuhelutilanteet ulkoa ja osasin valita oikeat, neutraalit vastaukset. Puhuin säästä asiakkaiden kanssa silmiin katsomatta, monotonisella äänellä.

Poltin vähän toista askia päivässä, liikunnan olin lopettanut jo kauan sitten. Elämäni oli vuodesta toiseen samaa; heräsin aamulla hirveään ahdistukseen, survoin sen kurkustani alas kupillisella kahvia, ajoin toimistolle olotilassa joka oli jotain hysterian ja itsemurhatoiveen väliltä, vedin työpäivän autopilotilla välittämättä mistään mitään mutta tein työni hyvin, ajoin kotiin ja istuin loppupäivän avuttomassa koomassa, tekemättä mitään. Olin jatkuvasti niin väsynyt että kun lenkitin koiraa, olisin purskahtanut itkuun joka kerta kun sen remmi juuttui oksaan tms, ellen olisi ollut niin totaalisessa tunnelukossa. Samalla koin jatkuvaa, epätoivoista vihaa ja katkeruutta enkä oikein ymmärtänyt miksi. Ja sitten minä romahdin ensimmäisen kerran. En tiennyt mitä tapahtuu, tiesin vain että en voi lähteä ulos, että nyt ei pysty esittämään enää. Se olikin elämäni tuskallisin kaksi viikkoa, mutta silloin naamari putosi ensimmäistä kertaa pois ja opin itsestäni valtavasti, itkin valtavasti ja koin suunnatonta hämmennystä. Hämmennyksissäni palasin sitten taas töihin, ja asettelin naamarin takaisin päähän. Pikkuhiljaa valuin takaisin samaan koomaan ja elottomuuteen missä olin viettänyt monta vuotta. Muutaman kuukauden päästä romahdin uudestaan. Tällä kertaa olin töissä asiakkaan kotona, univelka oli ihan helvetillinen ja siihen päälle nukahtamislääkkeiden aiheuttama kooma, ihmissuhdekiemuroita ja ylipäätään aivan hirveä stressikasauma edellisiltä kuukausilta. Sain hirveän paniikkikohtauksen ja soitin pomolle että nyt pitää lähteä kotiin. Olin taas pari viikkoa saikulla ja palasin taas kiltisti töihin. Puolitoista viikkoa sitten olin siivoamassa toimistoja. Olin ollut jo pidempään niin masentunut että toivoin kuolevani etten joutuisi tappamaan itseäni. Olin siinä vaiheessa jo tajunnut että suuri osa masennuksestani johtuu siitä kun olen itselleni aivan vääränlaisessa paikassa tekemässä aivan vääränlaisia asioita joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa mikä on itselleni tärkeää. Erityisherkkänä ja siis erittäin tunteellisena ihmisenä jokapäiväinen näytteleminen ja tunteiden tukahduttaminen oli liikaa, ja yhdistettynä lapsuuden traumojen käsittelemiseen ja mielenterveyshäiriöihini työ oli yksinkertaisesti liikaa. Päätin että en voi enää rääkätä itseäni. Nyt olen sairaslomalla toista viikkoa. Aika varattuna psykiatrian polille ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen ja työkykytarkastus ensi viikolla. En tiedä mitä aion tehdä. Sairaslomaa nyt ainakin niin kauan että saan pakko-oireet hallintaan.
Nyt kun olen saanut levättyä, olen taas kuin eri ihminen. Maailmassa on värejä. Olen aloittanut paljon pieniä projekteja joista yksi on tämä blogi. Olen saanut voimiani takaisin sen verran että pystyn taas tunnistamaan ja torjumaan ajatuksen tasolla tapahtuvia pakkotoimintoja. Olen rentoutunut sen verran että pystyn itkemään välillä jonkin verran. Ruokahalu on osittain palautunut, tunnen taas rakkautta ja mielenkiintoa ympäröivään maailmaan. Tunnen taas olevani oma itseni, rikki mutta oma itseni. Asiat näyttävät ihan hyvältä nyt, jokainen päivä näyttää vähän paremmalta. En tiedä mitä elämällä on nyt takataskussa, mutta odotan mielenkiinnolla.