Isäni avovaimo uskoo tähän Äiti Ammaan jumalanaan, ja mua pyydettiin mukaan Vantaalle katsomaan kyseistä jumalolentoa tänään. En ehkä ollut ihan parhaassa terässä jumalan näkemiseen koska valvoin koko yön, mutta oli oikeastaan melko antoisa reissu.

Menomatkalla meinasin kyllä pingahtaa kun aurinko paistoi matalalta ja helvetin kirkkaasti suoraan naamalle enkä päässyt sitä pakoon kun olen liian lyhyt että aurinkolipasta olisi ollut apua, ja arskat oon unohtanut johonkin koska ne painaa ohimoita kivuliaasti ja uusiin ei juurikaan ole varaa. Onneksi taivas pilvistyi päivemmällä.

Nukkumattomuudesta johtuen join kolme kuppia kahvia ennen kuin päästiin määränpäähän, ja sinne saapuessa rakko olikin jo aika ahtaan tuntuinen. Juoksin ensimmäiseen havaitsemaani vessaan, istuin helpottuneena pöntölle ja totesin että olen niin stressaantunut ja vessa on niin meluinen että mitään ei tule ulos. Muistin taas mikä on The Ujopissa.

Istuin aikani vessassa helvetin kiusaantuneena ja vähän paniikissa kun oli oikeasti jo aika hirveä hätä, ja lopulta jouduin luovuttaa kun se jatkuva kolina ja kälätys ja kikatus ei vaan vaientunut vaikka tungin sormet korviin ja narskuttelin hampaita. Poistuin vessasta ja mentiin ruokailutilaan istumaan, lapsukaiset söi siinä jotain sämpylöitä, katseltiin menoa ja mulla alkoi varmaan jo vähän naama vääntyä kieroon siitä kusihädästä.

Kipitin lopulta takaisin vessaan jossa onneksi oli vähän vähemmän meluisia naisihmisiä ja sain onneksi vihdoin asiani hoidettua metodilla "niistän ensin-sormet tiukasti korviin-narskuttelen hampaita-keskityn hengitykseen-lasken kaakeleita-ajattelen jotain muuta kuin sen kiusallisuutta että istun kymmenen minuuttia hiljaa vessassa muiden jonottaessa ohuen oven takana".

Osaa olla vittumainen vaiva. Pahin mahdollinen skenaario on oikeastaan se että istut vessaosastolla kahdestaan jonkun kanssa viereisissä kopeissa ja molemmilla on sama ongelma. Siinä sitten istutaan, ryitään aikamme ja koitetaan esittää että homma hoidossa ja poistua vessasta tarvitsematta törmätä siihen toiseen matkalla.

Mulle tuli sellainen olo että se koko homma oli yksi vitun iso pelleily ja näytelmä. Kaikki ne hippityyliset vaatteet(henkisyys tuntuu monilla liittyvän tiiviisti kukkakuvioihin,pitkiin hameisiin,maanläheisiin väreihin ja turbaaniin), sellainen tietty äänensävy jolla siellä puhuttiin "minä olen niin henkinen ja syvällinen", kaikki se krääsä mitä ihmiset osti koska krääsän ostaminen on paljon henkevämpää silloin kun siinä lukee sanskritiksi jotain syvällistä päällä. Kersat joille ei pidetty minkään valtakunnan kuria koska ollaan niin helvetin vapaamielisiä. Eniten ehkä ärsytti isäni avovaimo joka oli olevinaan niin jumalauta henkevä ja maailmaasyleilevä vaikka oikeasti se on suurin materialisti jonka tunnen, ja usein todella jyrkkä ja tiukkapipoinen pirttihirmu. Mukava ihminen toki pääosin. Ärsytti niin sanoinkuvaamattoman syvällisesti se kun tuntui että useimmille se henkisyys mitä siellä harjoitettiin, oli sellainen kiva ja värikäs juttu jonka voi pukea päälle ja keikistellä ja esitellä sitä muille ja olla vähän parempi.
Mutta itse Amma. Siellä se istui, tukeva vanhempi nainen jolla oli harmaata ohimoilla, yksinkertaisena ja vaatimattomana. Se oli jotain ihan muuta kuin nämä "seuraajansa". Se oli todellinen, "terävä", paikalla. Läsnä. Sen silmät oli kirkkaat ja helvetin älykkäät. En osaa kuvailla, mulle tuli vaan tunne että sitä on helppo katsella ja ihastella, se oli niin kaunis koska se oli niin yksinkertainen. Meinasin muutaman kerran liikuttua kyyneliin kun katselin niitä halauksia screeniltä. Se oli täysin siinä, sen yhden ihmisen kanssa, ja tarkoitti sitä halausta tosissaan. Luulen että mielessään Amma naureskelee kaikelle tuolle palvonnalle ja showlle silleen lempeän hyväntahtoisesti koska se tietää miten turhaa se on.
Minä pidän Äiti Ammasta.