Historiaa: Olin herkkä, siis ihan helvetin herkkä, arka keskimmäinen lapsi perheessä jossa riideltiin paljon, ja vanhempani erosivat kun olin ala-asteella. Tiettyjen sukulaisten toimesta aiheutui myös paljon ongelmia ja ahdistavia tilanteita, ja olin aika rankasti koulukiusattu kuten molemmat siskonikin.

Menemättä tarkempiin yksityiskohtiin, erityisherkkänä lapsena tietysti reagoin kaikkiin näihin asioihin todella raskaasti ja otin sydämenasiakseni uskoa että olen ihan surkea ja huono, ruma ja vastenmielinen ja joka paikassa ulkopuolinen ja olenkin uskonut näin suurimman osan elämästäni aina tähän vuoteen asti.

Koulu meni vähän niin ja näin sattuneesta syystä. Yläasteella sain musiikista ja englannista ysejä ja kymppejä ja muista aineista viitosia, huomaa kyllä mikä kiinnosti ja mikä ei, heh. Yläasteen parasta antia oli musiikintunnit ja erityisesti musiikkikerho. Musiikinopettajamme oli sellainen vanha blues-äijä jolla oli oikeasti musiikki veressä, ei paljon veisattu virsiä siellä tunneilla. Tämä opettaja sai mut uskomaan ensimmäistä kertaa ikinä että olin hyvä jossain, se kommentoi mun lauluääntäni sanoilla "Helvetin hyvä soundi. Enkä kehu, vaan ihan oikeasti."

Yläasteen jälkeen olin hetken aikaa Kauhajoen kansanopistossa pop-jazz-linjalla, mutta lopetin kesken kun tämä ihana OCD jota en silloin osannut nimetä, paheni ihan huolella ja yritin itsemurhaa. Sen jälkeen sekoilin vähän siellä sun täällä ja tein kaikkea typerää ja ryyppäsin itseni ihan kamalaan kuntoon.
Sitten muutinkin Pirkanmaalle ja sain töitä. Siinä vaiheessa se työpaikka oli oikeasti juuri se mitä tarvitsin, koska muuten en varmaan ikinä olisi ryhdistäytynyt. Siinä oli pari surkeasti mennyttä parisuhdetta ja lopetin hirveän mielialalääkekoktailin jota olin syönyt useamman vuoden, laihduin jonkun 15 kiloa ja vähensin alkoholinkäyttöä reippaasti.
Pari vuotta meni työnarkomaanina ja "kunnon kansalaisena" kunnes sitten iski tämä totaalinen väsyminen, herääminen ja kysymys "mitä haluan elämältäni", ja tässäpä ihmettelen.

Asun nyt maalla mökissä koiran kanssa kahdestaan. Olen ollut sinkkuna...ööh...ainakin vuoden, ja olen varsin tyytyväinen tilanteeseen. Tapasin tosin miehen joka vei ns. jalat alta, mutta koska henkilö ei vaikuttanut kauhean kiinnostuneelta niin ajattelin antaa asian olla. Tuntuu niiiin hyvältä todeta itselleen että on niin sinut itsensä kanssa että vaikka tapaamani mies oli ihan oikeasti juuri "se unelmien mies jota olen aina etsinyt", niin pärjään varsin hyvin ilman sitäkin, tai parisuhdetta ylipäätään.