Tää onkin varmaan tähän asti synkin biisi minkä oon tehnyt. Nimen apinoin törkeästi suoraan Skyrimistä, heh.

Ja sit taas maailman vaikein homma eli selittää ymmärrettävästi mitä yritän biisilläni sanoa. Ei varmaan kannattais olla niin helvetin taiteellinen että kukaan ei tajua mistä on kyse.

Niin, tämähän siis liittyy aikaisemmin angstaamaani kokemukseen täydellisestä yksinäisyydestä ja rakkauden puutteesta koko elämäni ajan ihan viime aikoihin asti. Siis tarkoitan että vaikka mulla on aina ollut ympärilläni ihmisiä, kukaan ei koskaan ole pystynyt samaistumaan siihen mitä tunnen tai edes ymmärtämään. Eikä kukaan ole koskaan lohduttanut mua koska se tuska mitä oon kokenut, on ihan mahdoton selittää. Päällisin puolin kun kaikki kuitenkin on aina ollut suhteellisen hyvin.

Oon pelännyt elämäni aikana oikeastaan pretty much kaikkea mitä voi pelätä. Pimeää, maailmanloppua, helvettiä, Jumalaa, ihmisiä, oksentamista, puita, aaveita, demoneja, kaikkia mahdollisia sairauksia, hulluksi tulemista jne...miljoonin eri variaatioin. Ja siis tarkoitan että oikeasti pelännyt. En tarkoita mitään säikähtämistä tai pientä epämääräistä epämukavuutta, vaan ihan sellaista kuoleman kauhua ja ahdistusta. Yksi pahimmista hetkistä aikuisiällä oli, kun kerran bikineitä sovittaessani katsoin peiliin enkä tunnistanut itseäni. Kattoin vaan että kuka saatana seisoo mun kotonani ja sit juolahtikin mieleen että kukas vittu se minä sitten oon. Loppuilta menikin aikalailla istuessa nurkassa silmät lautasen kokoisina.

No, sitten yksi kaunis päivä tajusin että koska oon jo pelännyt kaikkea niin helvetin kauan ja niin helvetin paljon, niin mitäs pelättävää tässä nyt sitten enää on. Hiffasin että koska pelkään ihan koko ajan ihan kuollakseni, niin oikeastaan mä en pelkää yhtään mitään. Tunnen sen pelon ja kauhun jatkuvasti, mutta se ei pelota mua enää. You know.

Ja sitten oikeastaan tajusin että oon aivan hel-ve-tin vahva koska oon elänyt tämän kanssa koko ikäni. Vaikeinta tässä kaikessa pelkäämisessä ja kivussa on ollut se, että sitä ei koskaan ole voinut kertoa kenellekään. Se tunne on oikeastaan the Kosminen Yksinäisyys, tunne että on ihan yksin koko universumissa. Tätä oon aika paljon tuskaillut viime aikoina, mutta sitten, itse asiassa sen Amman bongaamisen jälkeen, oivalsin miten hieno homma tämä onkaan.

Oivalsin että koska oon itse kokenut ihan totaalisen yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden ja sen, että kukaan ei ymmärrä vaikka yritän selittää ja avautua ja tulen aina torjutuksi, niin mä itse oon riittävän vahva menemään ihmisten lähelle silloin kun ne pelkää. Koska itse en pelkää edes täydellistä toivottomuutta katsottuani sitä silmiin.

Ja jälleen, heleevetin kätevä Youtube-linkki itse biisiin.

https://youtu.be/lP0YgKFiJBI

Isäni avovaimo uskoo tähän Äiti Ammaan jumalanaan, ja mua pyydettiin mukaan Vantaalle katsomaan kyseistä jumalolentoa tänään. En ehkä ollut ihan parhaassa terässä jumalan näkemiseen koska valvoin koko yön, mutta oli oikeastaan melko antoisa reissu.

Menomatkalla meinasin kyllä pingahtaa kun aurinko paistoi matalalta ja helvetin kirkkaasti suoraan naamalle enkä päässyt sitä pakoon kun olen liian lyhyt että aurinkolipasta olisi ollut apua, ja arskat oon unohtanut johonkin koska ne painaa ohimoita kivuliaasti ja uusiin ei juurikaan ole varaa. Onneksi taivas pilvistyi päivemmällä.

Nukkumattomuudesta johtuen join kolme kuppia kahvia ennen kuin päästiin määränpäähän, ja sinne saapuessa rakko olikin jo aika ahtaan tuntuinen. Juoksin ensimmäiseen havaitsemaani vessaan, istuin helpottuneena pöntölle ja totesin että olen niin stressaantunut ja vessa on niin meluinen että mitään ei tule ulos. Muistin taas mikä on The Ujopissa.

Istuin aikani vessassa helvetin kiusaantuneena ja vähän paniikissa kun oli oikeasti jo aika hirveä hätä, ja lopulta jouduin luovuttaa kun se jatkuva kolina ja kälätys ja kikatus ei vaan vaientunut vaikka tungin sormet korviin ja narskuttelin hampaita. Poistuin vessasta ja mentiin ruokailutilaan istumaan, lapsukaiset söi siinä jotain sämpylöitä, katseltiin menoa ja mulla alkoi varmaan jo vähän naama vääntyä kieroon siitä kusihädästä.

Kipitin lopulta takaisin vessaan jossa onneksi oli vähän vähemmän meluisia naisihmisiä ja sain onneksi vihdoin asiani hoidettua metodilla "niistän ensin-sormet tiukasti korviin-narskuttelen hampaita-keskityn hengitykseen-lasken kaakeleita-ajattelen jotain muuta kuin sen kiusallisuutta että istun kymmenen minuuttia hiljaa vessassa muiden jonottaessa ohuen oven takana".

Osaa olla vittumainen vaiva. Pahin mahdollinen skenaario on oikeastaan se että istut vessaosastolla kahdestaan jonkun kanssa viereisissä kopeissa ja molemmilla on sama ongelma. Siinä sitten istutaan, ryitään aikamme ja koitetaan esittää että homma hoidossa ja poistua vessasta tarvitsematta törmätä siihen toiseen matkalla.

Mulle tuli sellainen olo että se koko homma oli yksi vitun iso pelleily ja näytelmä. Kaikki ne hippityyliset vaatteet(henkisyys tuntuu monilla liittyvän tiiviisti kukkakuvioihin,pitkiin hameisiin,maanläheisiin väreihin ja turbaaniin), sellainen tietty äänensävy jolla siellä puhuttiin "minä olen niin henkinen ja syvällinen", kaikki se krääsä mitä ihmiset osti koska krääsän ostaminen on paljon henkevämpää silloin kun siinä lukee sanskritiksi jotain syvällistä päällä. Kersat joille ei pidetty minkään valtakunnan kuria koska ollaan niin helvetin vapaamielisiä. Eniten ehkä ärsytti isäni avovaimo joka oli olevinaan niin jumalauta henkevä ja maailmaasyleilevä vaikka oikeasti se on suurin materialisti jonka tunnen, ja usein todella jyrkkä ja tiukkapipoinen pirttihirmu. Mukava ihminen toki pääosin. Ärsytti niin sanoinkuvaamattoman syvällisesti se kun tuntui että useimmille se henkisyys mitä siellä harjoitettiin, oli sellainen kiva ja värikäs juttu jonka voi pukea päälle ja keikistellä ja esitellä sitä muille ja olla vähän parempi.
Mutta itse Amma. Siellä se istui, tukeva vanhempi nainen jolla oli harmaata ohimoilla, yksinkertaisena ja vaatimattomana. Se oli jotain ihan muuta kuin nämä "seuraajansa". Se oli todellinen, "terävä", paikalla. Läsnä. Sen silmät oli kirkkaat ja helvetin älykkäät. En osaa kuvailla, mulle tuli vaan tunne että sitä on helppo katsella ja ihastella, se oli niin kaunis koska se oli niin yksinkertainen. Meinasin muutaman kerran liikuttua kyyneliin kun katselin niitä halauksia screeniltä. Se oli täysin siinä, sen yhden ihmisen kanssa, ja tarkoitti sitä halausta tosissaan. Luulen että mielessään Amma naureskelee kaikelle tuolle palvonnalle ja showlle silleen lempeän hyväntahtoisesti koska se tietää miten turhaa se on.
Minä pidän Äiti Ammasta.

Tänään taas ihmettelin miten erilainen asenne noilla mun pienillä sisaruspuolillani on tietokoneella pelaamiseen kuin mitä mulla ja mun kahdella varsinaisella siskollani oli kun me oltiin pieniä ja pelattiin Commander Keeniä, Duke Nukemia, Jazz Jackrabbittia ja muita. Meillä oli ihan hillittömän hauskaa. Me innostuttiin haasteista niissä peleissä. Jos oli joku tosi vaikea kohta, niin laitettiin vanhin sisko pelaamaan. Sitä yritettiin ja jauhettiin niin kauan että päästiin siitä läpi, ja se oli hieno hetki. Nauraa räkätettiin ihan innoissamme.

Noita kahta kun katsoo niin pakko ihmetellä että miten se voi olla niin saatanan vaikeaa. Koko ajan kuuluu joku käninä ja itku, ja pikkuveli potki pöytää itku kurkussa ja huusi "Noku se ei mee kakkoseen, se ei mee kakkoseen, byää!" Johonkin kakkoskenttään se ei vissiin mennyt se peli.

Aina jos tulee joku vaikeampi kohta, niin huudetaan Minniä apuun ja saadaan raivari jos ei mene ensimmäisellä yrittämällä. Siis nämä oikeasti itkee kun ne pelaa. Aattelis että pelaamisen on tarkoitus olla hauskaa. Ei voi ymmärtää.

Pikkuveljen Minecraft-taideteoksia:

Tänään ja muutenkin viime aikoina oon taas painiskellut syvän masennuksen kanssa. Jotenkin se lähti tuosta kun sain tehtyä pari biisiä ja lauloin ja tavallaan "avasin" itseni pitkästä aikaa ja se teki hirveän kipeää, ja nyt oon tämmöisessä synkän pysähtyneisyyden tilassa.

Asunto on niin likainen että en viitsi pahemmin edes ajatella koko asiaa. Oon jaksanut lenkkeilyttää koiraa ja ripustin jopa pyykit, mutta kaiken takana vaanii koko ajan sellainen tummanharmaa täydellisen kyllästymisen sävy. Kaikki tekeminen on sellaista taistelua kaiken merkityksettömyyttä vastaan ja kaikki vaatii hirveän ponnistuksen. Lenkillä käydessä teki mieli vaan lyyhistyä siihen keskelle tietä ja jäädä makaamaan. Syöminen tuntuu ihan turhalta.

Yli kymmenen vuoden kokemuksella tiedän että tää on väliaikaista, mutta just nyt en näe elämässä kyllä mitään ideaa.

Osaltaan tämä liittyy hirveään yksinäisyyden tunteeseen. Tein biisin jolla yritin kuvailla sitä kuka olen, ja kun muutama läheinen kuunteli sen, tajusin taas että elän ihan eri maailmassa kuin muut tuntemani ihmiset. Mulla on taas se olo niinkuin olisin se valas joka laulaa eri taajuudella kuin muut eikä kukaan kuule sitä, eikä se kuule ketään muuta.

En oikeastaan kaipaa elämältä muuta kuin että saisin tuntea olevani läheinen jonkun kanssa. Samalla taajuudella.

Tunnen itseni tällä hetkellä oikeastaan helvetin katkeraksi. Tekee hirveän kipeää lukea ihmisten kertomuksia siitä kuinka ne on selvinneet vaikeista asioista läheistensä tuella ja rakkaudella. Tajusin tuossa yhtenä päivänä että mä en oo ikinä elämäni aikana itkenyt kenenkään olkapäätä vasten. Kukaan ei oo koskaan lohduttanut mua kun muhun on sattunut. Tajusin että mulla ei oo siitä kokemusta, en tiedä miltä se tuntuu.

Kyse ei ole siitä etteikö mulla olisi lähelläni ihmisiä jotka välittää, vaan siitä että ne hämmentyy ja kiusaantuu mun tunteistani. Näin on ollut ihan pienestä lapsesta asti. Äitini on tunne-elämältään ihan mun vastakohtani. Ihan loistava ja ihana tyyppi, mutta ihan täydellisesti eri taajuudella.

Miten voit selittää kenellekään, varsinkaan omille siskoille jotka on jakaneet saman lapsuuden, että oot vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen ihan paskana kaikesta siitä mitä lapsena tapahtui. Joo, osa toki oli sellaisia asioita mistä on ihan normaalia traumatisoitua kuten koulukiusaaminen, mutta en mitenkään voi selittää läheisilleni sitä kokemusta että oon jäänyt koko elämäni ilman rakkautta. Että oon selvinnyt ihan kaikesta aina yksin.

Lopetin kaikki yritykset läheisyyteen teininä kun yritin epätoivoisena itsemurhaa. Tai en mä varmaan oikeasti yrittänyt saada itseäni hengiltä. Yritin vaan saada viestini läpi, kertoa että muhun sattuu ihan helvetisti. Sainkin sitten haukut ja helvetillisen häpeän, ja sen jälkeen oon pitänyt aina tietyn turvaetäisyyden ihmisiin.

Paitsi. Tää yksi tietty ihminen johon oonkin rakastunut, pääsee mun lähelleni tunnetasolla. Mutta sekin tekee niin kipeää että en meinaa kestää sitä.

Tuntuu niin epäreilulta että oon aina näin rikki. Ja kaikkein typerimmältä tuntuu että sitä ei voi selittää kenellekään, koska aina saa sen saman hämmentyneen varovaisen katseen. "Öööh...mitä sä nyt selität...?"

Nojoo, taidan hinata herkän ja kärsivän perseeni tästä nukkumaan, koska huomenna pitäisi lähteä katsomaan Äiti Ammaa. Unirytmini sekoaa nyt kyllä täydellisesti, mutta ei se mitään. Ei tästä oikeen alemmas taas pääse.

Innostuin tämän kanssa ja yritin ehkä hifistellä vähän liikaa ja tungin liikaa kaikua joka paikkaan ja sit pakatessa se särkyi koko paska. Lopputulos on muutenkin vähintään sekava.

Biisi itsessäänkin on jokseenkin vaikeaselkoinen, koska yritän kuvata asiaa jolle ei ole sanoja.

Pohjimmainen basic-idea tässä on se, että tämä on mun musiikillinen omakuvani, se kuka koen olevani syvällä sisimmässäni. Ja koska sitä ei voi kuvailla sanoilla, koitan kuvailla sitä tuolla äänimaailmalla, siksi "I am *****". Diippiä shittiä ja silleen.

Eli, ööh, tämä kertoo siitä mitä löysin itsestäni kun putosin pohjalle niin lujaa että putosin läpi.

Ja tässä taas Youtube-linkki itse biisiin. Vaikeaa toi videon upottaminen.

https://youtu.be/TgjMK6iw6oQ

 

Pari edellistä päivää on olleet kyllä sellaista tunnemylläkkää että huhhuh.

Ensin tavattuani maailman ihanimman ihmisen olin hirveän levoton. Tiesin että se nosti mussa taas esiin jotain vanhoja tunteita kuten aina, ja tiesin että jotain on tapahtumassa mulle, joku on muuttumassa taas. Sit tuli se mahtava tunne että jotain on kehkeytymässä, jotain on tulossa ulos ja on pakko alkaa kirjoittaa.

Tällä kertaa tuohon tunteeseen liittyi ihan suunnaton rikkinäisyys ja yksinäisyys, mutta toisaalta sellainen lämmin ja valoisa rakastetuksi tulemisen tunne, tunne että en ole yksin tässä maailmassa.

Nyt on sellainen tunne että oon ihan paljas, rikki ja vereslihalla.

Sain joku aika sitten pomoltani lainaksi kosketinsoittimen jolla pimputtelin jotain nauhalle. En osaa soittaa koskettimia, mutta sain rakenneltua ihan hyvät taustat soittamalla lyhyitä pätkiä ja yhdistelemällä ne tietokoneella.

Tää on myös ensimmäinen valmis kipale jossa oon kokeillut klassista laulutyyliä, taustalla voi kuulla jotain ulinaa tehosteena.

Tämä biisi kertoo siitä kun toinen ihminen tulee mun lähelleni ja parantaa mun haavojani repimällä ne kaikki auki ja vain katsomalla tyynesti, haluamatta muuttaa mitään. Eli tämä kertoo parantavasta rakkaudesta ja siitä miten kipeää se tekee. Ja samalla tää on rakkaudenosoitus kyseiselle ihmiselle.

Näemmä en saa upotettua täällä videoita vaikka möisin sieluni perkeleelle. Kaikkea muuta oon jo kokeillut, se on seuraavana listalla.

Tässä siis linkki youtube-videoon...

https://youtu.be/u4BcuWm0mpE