Tää onkin varmaan tähän asti synkin biisi minkä oon tehnyt. Nimen apinoin törkeästi suoraan Skyrimistä, heh.

Ja sit taas maailman vaikein homma eli selittää ymmärrettävästi mitä yritän biisilläni sanoa. Ei varmaan kannattais olla niin helvetin taiteellinen että kukaan ei tajua mistä on kyse.

Niin, tämähän siis liittyy aikaisemmin angstaamaani kokemukseen täydellisestä yksinäisyydestä ja rakkauden puutteesta koko elämäni ajan ihan viime aikoihin asti. Siis tarkoitan että vaikka mulla on aina ollut ympärilläni ihmisiä, kukaan ei koskaan ole pystynyt samaistumaan siihen mitä tunnen tai edes ymmärtämään. Eikä kukaan ole koskaan lohduttanut mua koska se tuska mitä oon kokenut, on ihan mahdoton selittää. Päällisin puolin kun kaikki kuitenkin on aina ollut suhteellisen hyvin.

Oon pelännyt elämäni aikana oikeastaan pretty much kaikkea mitä voi pelätä. Pimeää, maailmanloppua, helvettiä, Jumalaa, ihmisiä, oksentamista, puita, aaveita, demoneja, kaikkia mahdollisia sairauksia, hulluksi tulemista jne...miljoonin eri variaatioin. Ja siis tarkoitan että oikeasti pelännyt. En tarkoita mitään säikähtämistä tai pientä epämääräistä epämukavuutta, vaan ihan sellaista kuoleman kauhua ja ahdistusta. Yksi pahimmista hetkistä aikuisiällä oli, kun kerran bikineitä sovittaessani katsoin peiliin enkä tunnistanut itseäni. Kattoin vaan että kuka saatana seisoo mun kotonani ja sit juolahtikin mieleen että kukas vittu se minä sitten oon. Loppuilta menikin aikalailla istuessa nurkassa silmät lautasen kokoisina.

No, sitten yksi kaunis päivä tajusin että koska oon jo pelännyt kaikkea niin helvetin kauan ja niin helvetin paljon, niin mitäs pelättävää tässä nyt sitten enää on. Hiffasin että koska pelkään ihan koko ajan ihan kuollakseni, niin oikeastaan mä en pelkää yhtään mitään. Tunnen sen pelon ja kauhun jatkuvasti, mutta se ei pelota mua enää. You know.

Ja sitten oikeastaan tajusin että oon aivan hel-ve-tin vahva koska oon elänyt tämän kanssa koko ikäni. Vaikeinta tässä kaikessa pelkäämisessä ja kivussa on ollut se, että sitä ei koskaan ole voinut kertoa kenellekään. Se tunne on oikeastaan the Kosminen Yksinäisyys, tunne että on ihan yksin koko universumissa. Tätä oon aika paljon tuskaillut viime aikoina, mutta sitten, itse asiassa sen Amman bongaamisen jälkeen, oivalsin miten hieno homma tämä onkaan.

Oivalsin että koska oon itse kokenut ihan totaalisen yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden ja sen, että kukaan ei ymmärrä vaikka yritän selittää ja avautua ja tulen aina torjutuksi, niin mä itse oon riittävän vahva menemään ihmisten lähelle silloin kun ne pelkää. Koska itse en pelkää edes täydellistä toivottomuutta katsottuani sitä silmiin.

Ja jälleen, heleevetin kätevä Youtube-linkki itse biisiin.

https://youtu.be/lP0YgKFiJBI