Tää onkin varmaan tähän asti synkin biisi minkä oon tehnyt. Nimen apinoin törkeästi suoraan Skyrimistä, heh.

Ja sit taas maailman vaikein homma eli selittää ymmärrettävästi mitä yritän biisilläni sanoa. Ei varmaan kannattais olla niin helvetin taiteellinen että kukaan ei tajua mistä on kyse.

Niin, tämähän siis liittyy aikaisemmin angstaamaani kokemukseen täydellisestä yksinäisyydestä ja rakkauden puutteesta koko elämäni ajan ihan viime aikoihin asti. Siis tarkoitan että vaikka mulla on aina ollut ympärilläni ihmisiä, kukaan ei koskaan ole pystynyt samaistumaan siihen mitä tunnen tai edes ymmärtämään. Eikä kukaan ole koskaan lohduttanut mua koska se tuska mitä oon kokenut, on ihan mahdoton selittää. Päällisin puolin kun kaikki kuitenkin on aina ollut suhteellisen hyvin.

Oon pelännyt elämäni aikana oikeastaan pretty much kaikkea mitä voi pelätä. Pimeää, maailmanloppua, helvettiä, Jumalaa, ihmisiä, oksentamista, puita, aaveita, demoneja, kaikkia mahdollisia sairauksia, hulluksi tulemista jne...miljoonin eri variaatioin. Ja siis tarkoitan että oikeasti pelännyt. En tarkoita mitään säikähtämistä tai pientä epämääräistä epämukavuutta, vaan ihan sellaista kuoleman kauhua ja ahdistusta. Yksi pahimmista hetkistä aikuisiällä oli, kun kerran bikineitä sovittaessani katsoin peiliin enkä tunnistanut itseäni. Kattoin vaan että kuka saatana seisoo mun kotonani ja sit juolahtikin mieleen että kukas vittu se minä sitten oon. Loppuilta menikin aikalailla istuessa nurkassa silmät lautasen kokoisina.

No, sitten yksi kaunis päivä tajusin että koska oon jo pelännyt kaikkea niin helvetin kauan ja niin helvetin paljon, niin mitäs pelättävää tässä nyt sitten enää on. Hiffasin että koska pelkään ihan koko ajan ihan kuollakseni, niin oikeastaan mä en pelkää yhtään mitään. Tunnen sen pelon ja kauhun jatkuvasti, mutta se ei pelota mua enää. You know.

Ja sitten oikeastaan tajusin että oon aivan hel-ve-tin vahva koska oon elänyt tämän kanssa koko ikäni. Vaikeinta tässä kaikessa pelkäämisessä ja kivussa on ollut se, että sitä ei koskaan ole voinut kertoa kenellekään. Se tunne on oikeastaan the Kosminen Yksinäisyys, tunne että on ihan yksin koko universumissa. Tätä oon aika paljon tuskaillut viime aikoina, mutta sitten, itse asiassa sen Amman bongaamisen jälkeen, oivalsin miten hieno homma tämä onkaan.

Oivalsin että koska oon itse kokenut ihan totaalisen yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden ja sen, että kukaan ei ymmärrä vaikka yritän selittää ja avautua ja tulen aina torjutuksi, niin mä itse oon riittävän vahva menemään ihmisten lähelle silloin kun ne pelkää. Koska itse en pelkää edes täydellistä toivottomuutta katsottuani sitä silmiin.

Ja jälleen, heleevetin kätevä Youtube-linkki itse biisiin.

https://youtu.be/lP0YgKFiJBI

Menomatkalla meinasin kyllä pingahtaa kun aurinko paistoi matalalta ja helvetin kirkkaasti suoraan naamalle enkä päässyt sitä pakoon kun olen liian lyhyt että aurinkolipasta olisi ollut apua, ja arskat oon unohtanut johonkin koska ne painaa ohimoita kivuliaasti ja uusiin ei juurikaan ole varaa. Onneksi taivas pilvistyi päivemmällä.

Nukkumattomuudesta johtuen join kolme kuppia kahvia ennen kuin päästiin määränpäähän, ja sinne saapuessa rakko olikin jo aika ahtaan tuntuinen. Juoksin ensimmäiseen havaitsemaani vessaan, istuin helpottuneena pöntölle ja totesin että olen niin stressaantunut ja vessa on niin meluinen että mitään ei tule ulos. Muistin taas mikä on The Ujopissa.

Istuin aikani vessassa helvetin kiusaantuneena ja vähän paniikissa kun oli oikeasti jo aika hirveä hätä, ja lopulta jouduin luovuttaa kun se jatkuva kolina ja kälätys ja kikatus ei vaan vaientunut vaikka tungin sormet korviin ja narskuttelin hampaita. Poistuin vessasta ja mentiin ruokailutilaan istumaan, lapsukaiset söi siinä jotain sämpylöitä, katseltiin menoa ja mulla alkoi varmaan jo vähän naama vääntyä kieroon siitä kusihädästä.

Kipitin lopulta takaisin vessaan jossa onneksi oli vähän vähemmän meluisia naisihmisiä ja sain onneksi vihdoin asiani hoidettua metodilla "niistän ensin-sormet tiukasti korviin-narskuttelen hampaita-keskityn hengitykseen-lasken kaakeleita-ajattelen jotain muuta kuin sen kiusallisuutta että istun kymmenen minuuttia hiljaa vessassa muiden jonottaessa ohuen oven takana".

Osaa olla vittumainen vaiva. Pahin mahdollinen skenaario on oikeastaan se että istut vessaosastolla kahdestaan jonkun kanssa viereisissä kopeissa ja molemmilla on sama ongelma. Siinä sitten istutaan, ryitään aikamme ja koitetaan esittää että homma hoidossa ja poistua vessasta tarvitsematta törmätä siihen toiseen matkalla.

Mulle tuli sellainen olo että se koko homma oli yksi vitun iso pelleily ja näytelmä. Kaikki ne hippityyliset vaatteet(henkisyys tuntuu monilla liittyvän tiiviisti kukkakuvioihin,pitkiin hameisiin,maanläheisiin väreihin ja turbaaniin), sellainen tietty äänensävy jolla siellä puhuttiin "minä olen niin henkinen ja syvällinen", kaikki se krääsä mitä ihmiset osti koska krääsän ostaminen on paljon henkevämpää silloin kun siinä lukee sanskritiksi jotain syvällistä päällä. Kersat joille ei pidetty minkään valtakunnan kuria koska ollaan niin helvetin vapaamielisiä. Eniten ehkä ärsytti isäni avovaimo joka oli olevinaan niin jumalauta henkevä ja maailmaasyleilevä vaikka oikeasti se on suurin materialisti jonka tunnen, ja usein todella jyrkkä ja tiukkapipoinen pirttihirmu. Mukava ihminen toki pääosin. Ärsytti niin sanoinkuvaamattoman syvällisesti se kun tuntui että useimmille se henkisyys mitä siellä harjoitettiin, oli sellainen kiva ja värikäs juttu jonka voi pukea päälle ja keikistellä ja esitellä sitä muille ja olla vähän parempi.
Mutta itse Amma. Siellä se istui, tukeva vanhempi nainen jolla oli harmaata ohimoilla, yksinkertaisena ja vaatimattomana. Se oli jotain ihan muuta kuin nämä "seuraajansa". Se oli todellinen, "terävä", paikalla. Läsnä. Sen silmät oli kirkkaat ja helvetin älykkäät. En osaa kuvailla, mulle tuli vaan tunne että sitä on helppo katsella ja ihastella, se oli niin kaunis koska se oli niin yksinkertainen. Meinasin muutaman kerran liikuttua kyyneliin kun katselin niitä halauksia screeniltä. Se oli täysin siinä, sen yhden ihmisen kanssa, ja tarkoitti sitä halausta tosissaan. Luulen että mielessään Amma naureskelee kaikelle tuolle palvonnalle ja showlle silleen lempeän hyväntahtoisesti koska se tietää miten turhaa se on.
Minä pidän Äiti Ammasta.

Noita kahta kun katsoo niin pakko ihmetellä että miten se voi olla niin saatanan vaikeaa. Koko ajan kuuluu joku käninä ja itku, ja pikkuveli potki pöytää itku kurkussa ja huusi "Noku se ei mee kakkoseen, se ei mee kakkoseen, byää!" Johonkin kakkoskenttään se ei vissiin mennyt se peli.

Aina jos tulee joku vaikeampi kohta, niin huudetaan Minniä apuun ja saadaan raivari jos ei mene ensimmäisellä yrittämällä. Siis nämä oikeasti itkee kun ne pelaa. Aattelis että pelaamisen on tarkoitus olla hauskaa. Ei voi ymmärtää.

Pikkuveljen Minecraft-taideteoksia:

Tänään ja muutenkin viime aikoina oon taas painiskellut syvän masennuksen kanssa. Jotenkin se lähti tuosta kun sain tehtyä pari biisiä ja lauloin ja tavallaan "avasin" itseni pitkästä aikaa ja se teki hirveän kipeää, ja nyt oon tämmöisessä synkän pysähtyneisyyden tilassa.

Asunto on niin likainen että en viitsi pahemmin edes ajatella koko asiaa. Oon jaksanut lenkkeilyttää koiraa ja ripustin jopa pyykit, mutta kaiken takana vaanii koko ajan sellainen tummanharmaa täydellisen kyllästymisen sävy. Kaikki tekeminen on sellaista taistelua kaiken merkityksettömyyttä vastaan ja kaikki vaatii hirveän ponnistuksen. Lenkillä käydessä teki mieli vaan lyyhistyä siihen keskelle tietä ja jäädä makaamaan. Syöminen tuntuu ihan turhalta.

Yli kymmenen vuoden kokemuksella tiedän että tää on väliaikaista, mutta just nyt en näe elämässä kyllä mitään ideaa.

Osaltaan tämä liittyy hirveään yksinäisyyden tunteeseen. Tein biisin jolla yritin kuvailla sitä kuka olen, ja kun muutama läheinen kuunteli sen, tajusin taas että elän ihan eri maailmassa kuin muut tuntemani ihmiset. Mulla on taas se olo niinkuin olisin se valas joka laulaa eri taajuudella kuin muut eikä kukaan kuule sitä, eikä se kuule ketään muuta.

En oikeastaan kaipaa elämältä muuta kuin että saisin tuntea olevani läheinen jonkun kanssa. Samalla taajuudella.

Tunnen itseni tällä hetkellä oikeastaan helvetin katkeraksi. Tekee hirveän kipeää lukea ihmisten kertomuksia siitä kuinka ne on selvinneet vaikeista asioista läheistensä tuella ja rakkaudella. Tajusin tuossa yhtenä päivänä että mä en oo ikinä elämäni aikana itkenyt kenenkään olkapäätä vasten. Kukaan ei oo koskaan lohduttanut mua kun muhun on sattunut. Tajusin että mulla ei oo siitä kokemusta, en tiedä miltä se tuntuu.

Kyse ei ole siitä etteikö mulla olisi lähelläni ihmisiä jotka välittää, vaan siitä että ne hämmentyy ja kiusaantuu mun tunteistani. Näin on ollut ihan pienestä lapsesta asti. Äitini on tunne-elämältään ihan mun vastakohtani. Ihan loistava ja ihana tyyppi, mutta ihan täydellisesti eri taajuudella.

Miten voit selittää kenellekään, varsinkaan omille siskoille jotka on jakaneet saman lapsuuden, että oot vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen ihan paskana kaikesta siitä mitä lapsena tapahtui. Joo, osa toki oli sellaisia asioita mistä on ihan normaalia traumatisoitua kuten koulukiusaaminen, mutta en mitenkään voi selittää läheisilleni sitä kokemusta että oon jäänyt koko elämäni ilman rakkautta. Että oon selvinnyt ihan kaikesta aina yksin.

Lopetin kaikki yritykset läheisyyteen teininä kun yritin epätoivoisena itsemurhaa. Tai en mä varmaan oikeasti yrittänyt saada itseäni hengiltä. Yritin vaan saada viestini läpi, kertoa että muhun sattuu ihan helvetisti. Sainkin sitten haukut ja helvetillisen häpeän, ja sen jälkeen oon pitänyt aina tietyn turvaetäisyyden ihmisiin.

Paitsi. Tää yksi tietty ihminen johon oonkin rakastunut, pääsee mun lähelleni tunnetasolla. Mutta sekin tekee niin kipeää että en meinaa kestää sitä.

Tuntuu niin epäreilulta että oon aina näin rikki. Ja kaikkein typerimmältä tuntuu että sitä ei voi selittää kenellekään, koska aina saa sen saman hämmentyneen varovaisen katseen. "Öööh...mitä sä nyt selität...?"

Nojoo, taidan hinata herkän ja kärsivän perseeni tästä nukkumaan, koska huomenna pitäisi lähteä katsomaan Äiti Ammaa. Unirytmini sekoaa nyt kyllä täydellisesti, mutta ei se mitään. Ei tästä oikeen alemmas taas pääse.

Biisi itsessäänkin on jokseenkin vaikeaselkoinen, koska yritän kuvata asiaa jolle ei ole sanoja.

Pohjimmainen basic-idea tässä on se, että tämä on mun musiikillinen omakuvani, se kuka koen olevani syvällä sisimmässäni. Ja koska sitä ei voi kuvailla sanoilla, koitan kuvailla sitä tuolla äänimaailmalla, siksi "I am *****". Diippiä shittiä ja silleen.

Eli, ööh, tämä kertoo siitä mitä löysin itsestäni kun putosin pohjalle niin lujaa että putosin läpi.

Ja tässä taas Youtube-linkki itse biisiin. Vaikeaa toi videon upottaminen.

https://youtu.be/TgjMK6iw6oQ

Ensin tavattuani maailman ihanimman ihmisen olin hirveän levoton. Tiesin että se nosti mussa taas esiin jotain vanhoja tunteita kuten aina, ja tiesin että jotain on tapahtumassa mulle, joku on muuttumassa taas. Sit tuli se mahtava tunne että jotain on kehkeytymässä, jotain on tulossa ulos ja on pakko alkaa kirjoittaa.

Tällä kertaa tuohon tunteeseen liittyi ihan suunnaton rikkinäisyys ja yksinäisyys, mutta toisaalta sellainen lämmin ja valoisa rakastetuksi tulemisen tunne, tunne että en ole yksin tässä maailmassa.

Nyt on sellainen tunne että oon ihan paljas, rikki ja vereslihalla.

Sain joku aika sitten pomoltani lainaksi kosketinsoittimen jolla pimputtelin jotain nauhalle. En osaa soittaa koskettimia, mutta sain rakenneltua ihan hyvät taustat soittamalla lyhyitä pätkiä ja yhdistelemällä ne tietokoneella.

Tää on myös ensimmäinen valmis kipale jossa oon kokeillut klassista laulutyyliä, taustalla voi kuulla jotain ulinaa tehosteena.

Tämä biisi kertoo siitä kun toinen ihminen tulee mun lähelleni ja parantaa mun haavojani repimällä ne kaikki auki ja vain katsomalla tyynesti, haluamatta muuttaa mitään. Eli tämä kertoo parantavasta rakkaudesta ja siitä miten kipeää se tekee. Ja samalla tää on rakkaudenosoitus kyseiselle ihmiselle.

Näemmä en saa upotettua täällä videoita vaikka möisin sieluni perkeleelle. Kaikkea muuta oon jo kokeillut, se on seuraavana listalla.

Tässä siis linkki youtube-videoon...

https://youtu.be/u4BcuWm0mpE

Tyyppi laittoi viestiä että on Tampereella ja innostuin tietty heti, vasten tahtoanikin, ja meikkasin ja valkkasin vaatteet huolella ja laitoin tukkani ja olin just vetämässä takkia päälle kun tulee viesti että en nyt varmaan sittenkään jaksa lähteä. Siinä sit puhelin kourassa ja takki päällä seisoin ja meinasin räjähtää vitutuksesta kun innostuin ihan hirveästi ensin. Tunsin itseni aivan helvetin typeräksi pakkeleineni ja pitsikauluksisine paitoineni, ja haukuin jätkän mielessäni melko rumasti.

Päätin sit kuitenkin lähteä kaupungille haahuilemaan kun kerran olin jo lähtövalmis, ja kävin itsekseni ABC:lla kahvilla ja vietin oikein mukavan valokuvaussession, oli juuri sopivasti tauko sateessa kun pääsin kaupunkiin.

No, sitten päädyttiin kuitenkin menemään kahville tämän rakastumiseni kohteen kanssa. Heti kun nähtiin, unohdin kaikki mietteeni siitä että en halua enää tavata. Ei tehnyt yhtään kipeää. Ymmärsin hyvin syvällisesti sen että tosiaankaan en ole enää sama ihminen joka olin ennen sitä musertavaa hetkeä kun sain kuulla että rakastuminen ei ole molemminpuolista.

Tajusin olevani vapaa. En ole riippuvainen edes siitä ihmisestä jota olen halunnut eniten koko elämäni aikana. Koin sellaista hyvin syvää mutta höyhenenkevyttä rakkautta. Keskityin vain ihastelemaan kuinka kaunis ja viehättävä tuo tyyppi on, kaikkia niitä pieniä eleitä ja äänenpainoja, ja se oli ihan mahtavaa kun tajusin että se riittää. Ei mun tarvitse omistaa sitä tai saada kutsua sitä omakseni, kunhan saan olla sen seurassa.

Tuo syvä kumppanuuden ja yhteenkuuluvuuden tunne on ihan korvaamaton mulle, joka olen kaikkien muiden seurassa aina tuntenut olevani vääränlainen tai tulevani ymmärretyksi väärin. Monta kertaa se alkoi kertomaan jotain juttua mitä se oli miettinyt viime aikoina, ja olin silleen että joo, oon miettiny just samaa. Se kun ei tarvitse selittää mitään, vaan tulee ymmärretyksi ja hyväksytyksi ihan sellaisena kuin on.

Just nyt oon niin kiitollinen tästä ihmissuhteesta että meinaan paukahtaa. Laidasta laitaan näemmä taas, heh.

Mitä se tarkoittaa? No se tarkoittaa sitä, että karsitaan vaatevarastoa niin kauan että jäljellä on 33 vaatekappaletta/asustetta. Näillä sitten pärjäillään ja uusitaan vaatevarastoa aina kolmen kuukauden välein, ja välissä ei shoppailla uusia vaatteita. Myös vaatevarastoa uusittaessa pidetään tietty kokonaislukuna tuo 33, eli jos ostaa uutta niin jotain pitää myös poistaa. Kynä ja paperia on hyvä apu garderobia suunnitellessa.

Kun aloittaa tämän ensimmäisen kerran, niin poiskarsitut vaatteet kannattaa pakata ensin varastoon, ja kolmen kuukauden kuluttua käydä ne vielä läpi josko sittenkin haluaisi ottaa jonkun vaatekappaleen takaisin käyttöön. Tässä huomaa myös hyvin että kuinka rakkaita ja tärkeitä suurin osa vaatteista sitten loppujen lopuksi olikaan, itse en edes muistanut että mulla oli ullakkovarastossa jotain vaatteita.

Ja minkä helvetin takia joku haluaisi pärjätä kolmellakymmenelläkolmella vaatteella?

Törmäsin joskus muutama vuosi sitten tähän netissä sattumalta ja innostuin heti. Tykkään muutenkin kaikista "systeemeistä" ja huomaan taipuvani minimalismiin aina vain enemmän sitä mukaa kuin paranen henkisesti. Tavara ja osteleminen alkaa tuntua vähän turhalta, vaikka siinäkin oma hauskuutensa on, ja ennen kaikkea mulla on tunne että tarvitsen aina vaan vähemmän tavaraa ympärilleni. Ja on innostavaa ja rentouttavaa kun koti selkeytyy ja muuttuu siistimmäksi pikkuhiljaa.

Innostuksen ydin mun kohdallani on kuitenkin se haaste minkä tämä tarjoaa, tai ei oikeastaan niinkään haaste vaan uusi näkökulma. Kun laittaa nuo 33 vaatekappaletta ja asustetta siistiin järjestykseen, näkee yhtäkkiä ihan mielettömän määrän eri tapoja joilla nämä voi yhdistellä. Ja mikä parasta, ne vaatteet joita yhdistellään on kaikki lempivaatteita. Ei ole mitään turhaa eikä ylimääräistä, vain ne kaikkein hienoimmat, kauneimmat, viehättävimmät ja rakkaimmat vaatteet joita voi yhdistellä loputtomiin. Ja kolmen kuukauden kuluttua voi ostaa jotain uutta ihanaa ja mahdollisuuksien kirjo kasvaa taas heittämällä.

Nonii, onnistuin saamaan kuvaan tuon tummanvioletin urheilutopin joka ei kuulu tähän garderobiin.

Lempivaate ylitse muiden on tuo violetti samettiliivi jossa on kullansävyinen vuorikangas. Pukuompelijasiskoni teki sen joskus opiskeluaikoinaan ja luovutti pari vuotta myöhemmin mulle. Sitä on pienennelty ja oon käyttänyt sitä niin ahkerasti että vuori on revennyt. En aio kuitenkaan heittää sitä menemään, todellakaan, vaan vien sen siskolle korjattavaksi heti kun mulla on varaa maksaa siitä työstä. Arvostan siskon taitoa ja säntillisyyttä ja tarkkuutta työssään niin paljon, että haluan maksaa siitä vaikka varmaan se ilmaiseksikin tuon korjaisi. Oon mä sillä ilmaiseksikin korjauttanut juttuja, mutta en viitsi enää.

Sen verran modaan tuota vaatevarastoa ennen kuin kolme kuukautta on täynnä, että vaihdan punaisen bleiserin ihan mielettömän hienoon villakangastakkiin joka on myös siskon itselleen tekemä. Se oli mulle hiukan iso, ja se on nyt edelleen siskolla pienennettävänä. Oon sitä takkia himoinnut siitä lähtien kun näin sen ensimmäistä kertaa, ja nyt systeri vihdoin suostuu myymään sen pois!

Tänäänkin oli herätessä aika kökkö olo, mutta se johtui aika pitkälti matalasta verensokerista kun en syönyt paljon mitään ennen kuin aloitin tuon kuorsausrupeaman. Heräsin vähän ennen herätystä siihen kun Simppa ulvoi. Oon kuullut sen ulvovan vain kerran aikaisemmin. Silloin olin laittanut sen sisälle kun leikkasin nurmikkoa, ja kun sammutin leikkurin niin tuvasta kuului ulvonta. Tuli mieleen että se raukka ulvoi yksinäisyyttään kun emäntä vaan nukkuu ja nukkuu, ja kun en eilen jaksanut hirveästi huomioida sitä. Otin sen sit kainaloon ja rapsuttelin ja höpöttelin sille ja kyllä meillä oli mukavaa.

Tunnen kyllä olevani nykyään jotenkin ulkona tästä yhteiskunnasta ja "normaalien" ihmisten jutuista. Tänään on tosiaan perjantai, kappas. Oon päässyt taas kosketuksiin sen fiiliksen kanssa mistä monet työttömät puhuu, ja mikä itselläkin oli työttömänä, että kaikki päivät tuntuu samalta. Tai ei nyt silleen samalta koska yritän tehdä aina vähän uusia juttuja joka päivä, mutta se ei merkkaa tällä hetkellä mitään että mitä viikonpäivää eletään. Mulla on nykyään aina "tämä uusi päivä jona yritän oppia jotain uutta".

Kävin isällä hakemassa postini. Oli puhelinlasku ja Finnvapen paketti, jee! Ilahduin lähinnä siitä paketista. Tuli kaksi uutta nestettä joita en ole aikaisemmin maistanut, Liquan perus kirsikka ja sit Halcyon Hazen Sergeant vapour. Olin hirveän pettynyt kun Sergeant vapour ei tullutkaan hienossa pahvipaketissa vaikka niin luulin. Nyt on maistelussa toi kirsikka, ihan perushyvää.

Kirjoitin tuossa illalla pitkästä aikaa biisin. Tein siihen taustatkin ja lauloin pari koeotosta nauhalle ja vaikuttaa ihan hyvältä, ihan en ulkoa saanut vielä opeteltua kun muutama tunti sitten aloitin vasta koko projektin, yhdessä kohtaa unohdan aina sanat.

Tää tuli ihan randomisti mieleen kun chattailin yhden vanhan nettituttuni kanssa ja se vittuili mun miesjutuistani. Joita ei ole. Biisi kertoo siitä, kun menetettyäni jo toivoni hyvästä parisuhteesta muutaman vähemmän onnistuneen suhteen jälkeen ja pretty much päätettyäni että elän loppuelämäni sinkkuna, tapasinkin sitten miehen johon rakastuin jo ensimmäisen tunnin aikana niin että en tiennyt moisen olevan edes mahdollista. Minähän siis en ikinä ole edes ihastunut helposti enkä varsinkaan koskaan uskonut mihinkään scheisseen "siitä oikeasta" tai jostain "sielunkumppanuudesta". Mutta se pitikin sitten kokeilla itse.

Mitenhän sen kuvailisi...kun tavattiin ensimmäisen kerran Tampereen Fat Ladyn edessä, mun maailmankuvani meni uusiksi, koko systeemi tavallaan pysähtyi ja jäsentyi uudestaan. Yhtäkkiä siinä vaan tajusin puhuvani miehelle joka on kaikkea sitä mitä oon ikinä, edes villeimmissä päiväunissani, toivonut mahdolliselta kumppanilta. Siis ihan sitä kaikkea, siis ihan kirjaimellisesti. Sekä fyysisesti että henkisesti. Napakymppi, täysosuma.

Mulla oli heti sellainen tunne niinkuin olisin tuntenut tämän ihmisen jo kauan. Puhuttiin niiden treffien aikana ihan koko ajan ja kädet viuhtoi samaan tahtiin. Ymmärrettiin toisiamme niin hyvin että välillä tuli sellainen tunne niinkuin olisin puhunut itseni kanssa. Tapailtiin siinä kesän aikana ja lopputulemana asiaan oli että kyseinen henkilö ei ole kiinnostunut musta romanttisessa saatikka eroottisessa mielessä. Se oli lapsuuden jälkeen kovin isku jonka oon kokenut. Se sattui aivan saatanan syvältä juuri siksi että päästin tämän ihmisen niin lähelle. Lähemmäs kuin kukaan muu on ikinä päässyt. Mutta samalla, ja juuri tästä syystä, tämä ihana ihminen antoi mulle arvokkaimman asian jonka ihminen voi antaa toiselle. Se antoi mulle mut itseni takaisin. Toi isku oli niin perinpohjainen ja musertava, että se avasi hirveän määrän valtavia tunnelukkoja ja pääsin taas kosketuksiin sen ihmisen kanssa joka olin ennen kuin rakensin hirveät muurit suojaksi maailmaa vastaan. En ole ollut entiseni sen jälkeen, ja se on mahtavaa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa että tapasin miehen joka on niinkuin räätälöity varta vasten mulle, mutta se ei ole kiinnostunut musta naisena. En todellakaan kanna mitään kaunaa sille, mutta musta tuntuu että en halua enää tavata. Tekee liian kipeää nähdä se tyyppi joka on mulle maailman kaunein ihminen ja tietää että joku muu voi koskettaa sitä ja olla sen lähellä, mutta en minä. Se itse asiassa sanoi kirjaimellisesti että se ei halua olla fyysisesti mun lähelläni. En nyt yhtäkkiä keksi mitään mikä voisi sattua enemmän, varsinkin kun se ei sanonut sitä ilkeästi vaan pahoitellen ja surullisena. Se sanoi toivovansa että se voisi tuntea samoin kuin minä, mutta ei tunne. Ja sille ei voi kukaan yhtään mitään, ja mä en oikeastaan näe enää syytä etsiä parisuhdetta koska se olisi kuitenkin vain korvike.

Don't talk to me again

Don' talk about love

You're fading away already

It hurts a little less every day

You will not give yourself to me

I know, because you can't

But I'll settle for nothing less

So please just leave me

Take your spell off of me

Never lay those green eyes back on me

The softness of your voice will never again reach my ear

Do you think of me when you're watching the stars

I'll never hold you but you'll always have my heart

We shared just one kiss

But that's enough for all the years to come

I'll never forget the unity, the connection

Love, you saved me

I will not forget that you stood up for me

You heard me, you knew me

I will never hold you

But this is it, the love of my life

Mulle tuli niin naisellinen olo tuota laulaessa, että kävin vaihtamassa päälleni tuon kullanvärisen minimekon jota en oo raaskinut käyttää. Ja nämä kuvat omistan sille ainoalle ihmiselle joka on saanut mut tuntemaan itseni naiseksi.

Tupakoinnin lopetettuani ja vähennettyäni alkoholinkäyttöä huomattavasti oon pärjännyt jo aika hyvin. Mulle suurin rahankäytöllinen ongelma on ruoka. Kyllähän sitä varmaan halvalla söisi jotain makaroonia tai fucking nuudeleita tms, mitä opiskelijana tulikin syötyä, mutta kun mä haluan syödä niin että jaksaa ja kroppa pysyy kuosissa. Syön siis silleen rennon vähähiilihydraattisesti. En noudata mitään erityistä "dieettiä", teininä ja parikymppisenä elin suunnilleen pelkällä viljalla ja sokerilla, siirryin siitä tosi tiukkaan karppaamiseen ja oon pysynyt vähähiilihydraattisella linjalla sen jälkeen. Nykyään se on niin selkäytimessä että en oikeastaan paljoakaan mieti ruoka-aineiden hiilaripitoisuuksia, ostan ja kokkaan ruokani puhtaasti perstuntumalla. Ruokavalioni voisikin olla nimeltään "asiat joita Minni syö", eli vaikka oon tarkka syömisistäni niin tähän ei liity mitään suurempaa ideologiaa eikä systeemiä.

No, niin. Oon siis alkanut viime aikoina tutustumaan uusiin ruokalajeihin ja kehittelemään ihan omia. Aika harvoin itse asiassa teen mitään just ohjeen mukaan, vilkaisen vaan vähän suuntaviivoja ja sorvaan siitä sitten omanlaiseni sen mukaan mitä sattuu olemaan kaapissa. Nyt oon kaivellut pakastimesta kaikkea mikä siellä on pyörinyt, vihannessekoituksia lähinnä, ja koittanut keksiä kuiva-aineille ja säilykkeille uusia käyttötapoja. Oivalsin että oon ollut aika kaavamainen ja umpimielinen ruuanlaiton suhteen, innostuin kun tajusin että mitä kaikkea erilaisista aineksista saakaan aikaan, ja mussa heräsi hirveä kokeilemisen ja oppimisen halu. Itse asiassa melkein punastuin kun aloin miettimään omaa uusavuttomuuttani elintarvikkeiden kanssa. Aika monelle vähävaraiselle tuo mun kaappieni sisältö olisi varmaan suoranainen keidas, ja itse on ollut vaan silleen "vittu ku ei oo mitään syötävää taas".

Päätin yrittää selvitä mahdollisimman pitkään käymättä ruokakaupassa, hyödyntäen viimeiseen asti noi ainekset mitkä on jo olemassa, ja oppia paljon uusia asioita siinä samalla. No, okei, kermaa ja jogurttia kävin tänään hakemassa koska kahviin on pakko saada kermaa, ja siihen upotankin usein viimeiset roposeni. Mutta, tästä opettelusta on sitten taas hyötyä kun ne rahat seuraavan kerran oikeasti loppuu. Tai ehkä ne ei tämän myötä lopukaan, heh.

Mun alkoi eilen illalla tehdä ihan hillittömästi mieli suklaata. Menkat ja lapsuuden asioiden työstämistä eli hirveää itkemistä koko päivä, niin tietäähän tuon. Löysin kaapista jonkun viime vuonna päiväysvanhaksi menneen rainbow-tummasuklaalevyn. Maistoin sitä ja se oli inhottavan kuivaa mutta muuten ihan ookoo, niin sain sitten idean tehdä suklaakeksejä. Oon tehnyt keksejä ylipäätään ehkä kerran elämässäni, eli tässä oli haastetta kerrakseen.

Etsiskelin suklaan kaveriksi kekseihin kookoshiutaleita, vaaleita gluteenittomia jauhoja(sitä epäilyttävää tärkkelysmössöä johon on lisätty b-ryhmän vitamiineja,jäänyt tähän asti käyttämättä),voita ja Choco Pops-"suklaa" aamiaismuroja/lastuja joita sain joskus asiakkaalta ja oon säilyttänyt kaapin perällä. Niissä oli vielä päiväystäkin.

Murensin Choco Popsit morttelissa aika hienoksi, sekoitin ne, jauhot ja kookoshiutaleet kulhossa, ja sulatin voin kattilassa ja lisäsin joukkoon. Sulatin liian vähän voita ja jouduin lisäämään vielä vettä että sain aikaiseksi sellaisen semikiinteän taikinamötkön. Sitä taikinaa vääntäessä tuli vähän väliä sellainen hölmö "I have no idea what I'm doing"- olo.

Pyörittelin taikinasta pieniä pallosia jotka litistin leivinpaperiin, ja lisäsin päälle suklaapalasia. Paistoin 180 asteessa noin kymmenen minuuttia. "Noin", koska en kyllä tiiä kauanko siihen meni, kyttäsin niitä vähän väliä ja koitin arvioida tuoksusta mahtaisiko ne olla jo kypsiä ja kelasin mielessäni että eihän näissä nyt ole mitään aineita joista voi saada ruokamyrkytyksen jos ne jäävät raa-aksi. Cooking with OCD, plenty of fun.

Kekseistä tuli yllättävän hyviä kun ensin alkujärkytyksestä selvisi. Luulin nimittäin että niistä olisi tullut ihan ylimakeita kun ne Choco Popsit oli aivan sairaan imeliä, ja keksit maistuikin tumman suklaisille pienellä suolaisella vivahteella. Kyllä niitä ihan söi, mutta teen tänään uuden satsin ja lisään sokeria ja laitan vähän enemmän suklaata, kaipasin niihin sellaista synkkää suklaista täyteläisyyttä.

Toinen ihan uusi kokeilu oli kasvispihvit. Kiroan aina vihannessekoituksia ostaessani kun niissä kaikissa on aina porkkanaa. En hirveästi pidä porkkanasta ja vielä vähemmän osaan käyttää sitä. Päätin ottaa tämän sitten ihan haasteen kannalta ja yrittää keksiä porkkanasta jotain hyvää.

Mulla oli pakastimessa pari vihannessekoituspussia joissa ei ollut enää mitään muuta kuin niitä porkkanoita jäljellä. Käytin ne ja noukin mukaan muutaman perunanpalasen. Vihannekset oli yön yli jääkaapissa sulamassa, ja aamusella lykkäsin ne blenderiin jossa ne eivät ikävä kyllä suostuneet menemään kovin hienoksi silpuksi. Blenderi ei varmaan ole suunniteltu ihan tätä silmälläpitäen, mutta ei mulla parempaakaan värkkiä ole. Seuraavan kerran voisi kokeilla laittaa ne heti jäisinä sinne blenderiin ja kokeilla murskata ne lyhyillä pulsseilla. Kun ei tulisi vaan murskattua itse blenderiä siinä samalla.

Sekoitin tummaa gluteenitonta jauhoseosta veteen niin että siitä tuli kuohkeaa taikinaa, lisäsin suolaa ja Poppamies valkosipulimausteseosta, ja lisäsin puoliksi murskaantuneet vihannekset ja tietysti sekoitin. Paistoin pihvit pannulla, voissa luonnollisesti, ja kokeilin eri paistoaikoja ja -lämpöjä. En vieläkään päässyt ihan selvyyteen mikä olisi paras, mutta ihan hyviä näistäkin tuli. Rakenne olisi tosiaan saanut olla hienompi ja suolaa jouduin lisätä jälkikäteen.

Tein noille kaveriksi myös simppelin jogurttikastikkeen. Eli Eridanous Kreikkalaista jogurttia, tuorekurkkua(no sitäkin ostin joo), suolaa ja rippunen rakuunaa, sekoitus ja syömään. Kurkun siis toki raastoin ensin ja puristelin ylimääräiset nesteet pois ennen jogurttiin sekoittamista.

Rupes naurattamaan mielikuva itsestäni sekoittamassa ihan horteessa jogurttikastiketta jossa on kokonainen tuorekurkku...

Mietin kaikkia mahdollisia työpajoja ja kuntouttavia toimenpiteitä, mutta nekin on suunnattu lähinnä työttömille. Oon yrittänyt hyvin ahkerasti makustella ja tunnustella että mitä mä haluan tehdä, ja selville olen saanut ainakin sen että iltatyötä joo, ja sellaista työtä ettei olisi paljoa vastuuta. Tottakai mä teen työni niin hyvin ja huolella kuin taidan, mutta kun tässä kunnossa ja tilanteessa en yhtään jaksaisi ylimääräistä stressiä. Siskon kanssa puhuttiin keittiöpulaisen hommista, ja se kuulosti aika mielenkiintoiselta.

Laitoin ammatinvalintapsykologille yhteydenottopyynnön, täytyy nyt selvittää ihan kaikki mahdollisuudet täälläpäin. Joku oppisopimuskoulutuskin tuntuisi ihan mielenkiintoiselle, mutta en tiedä jaksanko sitoutua sellaiseen, ja opiskelu tuppaa aina olemaan päiväpainotteista ja sotkee taas mun hyvät systeemini.

Mullahan siis ei sinänsä ole mitään erityistä tarvetta tai halua "edetä elämässä" tai suuremmin nostaa elintasoani materialistisessa mielessä, kunhan nyt pystyisi vaan elättämään itsensä. Eniten mua kiinnostaa ja innostaa ajatus vapaudesta, että voi itse päättää mitä tekee ja kuinka kauan. Haluan avartaa maailmaani nyt kun olen alkanut kuntouttaa itseäni oikein tosissani. Haluan nähdä, kokea ja oppia uusia asioita, tavata uusia ihmisiä. Kaikki tämä fiiliksen ja kunnon mukaan, aloittaen hyvin pienin askelin. Tänään oli jo uusi saavutus keskittyä valokuvaamiseen keskellä kaupunkia missä on paljon ihmisiä. Mulla on niin paljon erilaisia pelkotiloja ja pakkomielteitä että tuollaiset normaalitkin asiat on haasteellisia, joten taputan nyt itseäni selkään että onnistuin ottamaan muutaman kuvan. Oli kyllä harvinaisen tylsä valaistus, sellainen keskipäivän kirkas mitäänsanomaton harmaa.

Laitoin pitkästä aikaa taas takkaan valkean kun alkaa olla niin kovin koleaa. Takka on ehdottomasti yksi tämän nykyisen asumismuotoni parhaita puolia. Aika harva asia on niin kodikas kuin takkatuli syksyllä. Simppa löysi heti paikkansa takan lämmöstä, ja itekkin siinä köllöttelin ja tietysti otin kuvia itsestäni. Hieno toi tukkaparta toisessa kuvassa...

Ihailin äsken taas Simpan asennetta elämään. Tällä kertaa ihastelin sitä miten tuo pieni karvapörrö suhtautuu syömiseen. Intohimoisesti. Kun kello tulee yhdeksän, Simppa tulee mun viereen, yleensä istun tuohon aikaan koneella, ja napittaa lattialta intensiivisesti vaihtaen painoa pakaralta toiselle niin kauan että on pakko nousta. Kun menen alakertaan, se kipittää perässä kauheaa vauhtia häntä pystyssä ja vahtii silmä kovana että menenkö ottamaan sen ruokakupin lattialta. Sitten kun se huomaa että kyllä, nostin sen kupin siitä, niin se alkaa pomppia tasakäpälää häntä vipattaen, kieli ulkona ja koiranvirne naamalla. Sit istutaan kiihkeän kärsimättömänä huulia lipoen kun otan safkat jääkaapista ja sekoitan ne kuppiin, ja kun vien kuppia takaisin ruokailupaikalle niin toistuu tämä pomppiminen ja hännänheilutus, ja huulien lipominen kiihtyy. Katse ei irtoa ruokakupista kertaakaan ennen kuin se on lattialla. Sitten syödään hyvällä halulla ja käydään nuolemassa kuppi vielä moneen kertaan vaikka siinä ei mitään olisikaan. Ja sen jälkeen leikitään kun tuli syömisestä niin hyvä fiilis.

Tuo elämänilo ja -energia mikä tuosta pienestä pötköstä puhkuu on kyllä uskomaton. Vaikka miten onnistuisin sotkeutumaan pakko-oireisiini ja uppoamaan masennukseeni, niin vilkaisu Simpan nappisilmiin kertoo että oikeasti kaikki on hyvin. Tosi hyvin. Sen katseessa on sellainen jännä kujeileva viisaus ja huumorintajuinen tietoisuus joka kutsuu leikkimään ja kokemaan elämän täysillä kaikin aistein, turhia taakkoja kantamatta. Onneksi mulla on tuo karvapäällysteinen miniguru joka palauttaa todellisuuteen silloin kun olen kerännyt vähän liikaa niitä taakkoja.