Kävin taas Tampereella terapiassa päivällä. Olipa melko tympeää kyllä herätä kymmeneltä ja lähteä liikkeelle yhdentoista maissa. Terapiassa suunniteltiin taas tulevaisuutta ja mietittiin että mitä mä haluan tehdä elämälläni yleensä ja ennen kaikkea lähitulevaisuudessa. Se on kyllä erittäin hyvä kysymys. Periaatteessa voisin toki tehdä tässä nykyisessä työpaikassa iltoja mikäli niitä on. Viikonloppuna olisi se tasan yksi varma iltatyöpäivä, toimitilasiivousta. Sillä yhdellä päivällä per viikko ei oikein elä, valitettavasti.

Mietin kaikkia mahdollisia työpajoja ja kuntouttavia toimenpiteitä, mutta nekin on suunnattu lähinnä työttömille. Oon yrittänyt hyvin ahkerasti makustella ja tunnustella että mitä mä haluan tehdä, ja selville olen saanut ainakin sen että iltatyötä joo, ja sellaista työtä ettei olisi paljoa vastuuta. Tottakai mä teen työni niin hyvin ja huolella kuin taidan, mutta kun tässä kunnossa ja tilanteessa en yhtään jaksaisi ylimääräistä stressiä. Siskon kanssa puhuttiin keittiöpulaisen hommista, ja se kuulosti aika mielenkiintoiselta.

Laitoin ammatinvalintapsykologille yhteydenottopyynnön, täytyy nyt selvittää ihan kaikki mahdollisuudet täälläpäin. Joku oppisopimuskoulutuskin tuntuisi ihan mielenkiintoiselle, mutta en tiedä jaksanko sitoutua sellaiseen, ja opiskelu tuppaa aina olemaan päiväpainotteista ja sotkee taas mun hyvät systeemini.

Mullahan siis ei sinänsä ole mitään erityistä tarvetta tai halua "edetä elämässä" tai suuremmin nostaa elintasoani materialistisessa mielessä, kunhan nyt pystyisi vaan elättämään itsensä. Eniten mua kiinnostaa ja innostaa ajatus vapaudesta, että voi itse päättää mitä tekee ja kuinka kauan. Haluan avartaa maailmaani nyt kun olen alkanut kuntouttaa itseäni oikein tosissani. Haluan nähdä, kokea ja oppia uusia asioita, tavata uusia ihmisiä. Kaikki tämä fiiliksen ja kunnon mukaan, aloittaen hyvin pienin askelin. Tänään oli jo uusi saavutus keskittyä valokuvaamiseen keskellä kaupunkia missä on paljon ihmisiä. Mulla on niin paljon erilaisia pelkotiloja ja pakkomielteitä että tuollaiset normaalitkin asiat on haasteellisia, joten taputan nyt itseäni selkään että onnistuin ottamaan muutaman kuvan. Oli kyllä harvinaisen tylsä valaistus, sellainen keskipäivän kirkas mitäänsanomaton harmaa.

Laitoin pitkästä aikaa taas takkaan valkean kun alkaa olla niin kovin koleaa. Takka on ehdottomasti yksi tämän nykyisen asumismuotoni parhaita puolia. Aika harva asia on niin kodikas kuin takkatuli syksyllä. Simppa löysi heti paikkansa takan lämmöstä, ja itekkin siinä köllöttelin ja tietysti otin kuvia itsestäni. Hieno toi tukkaparta toisessa kuvassa...

Ihailin äsken taas Simpan asennetta elämään. Tällä kertaa ihastelin sitä miten tuo pieni karvapörrö suhtautuu syömiseen. Intohimoisesti. Kun kello tulee yhdeksän, Simppa tulee mun viereen, yleensä istun tuohon aikaan koneella, ja napittaa lattialta intensiivisesti vaihtaen painoa pakaralta toiselle niin kauan että on pakko nousta. Kun menen alakertaan, se kipittää perässä kauheaa vauhtia häntä pystyssä ja vahtii silmä kovana että menenkö ottamaan sen ruokakupin lattialta. Sitten kun se huomaa että kyllä, nostin sen kupin siitä, niin se alkaa pomppia tasakäpälää häntä vipattaen, kieli ulkona ja koiranvirne naamalla. Sit istutaan kiihkeän kärsimättömänä huulia lipoen kun otan safkat jääkaapista ja sekoitan ne kuppiin, ja kun vien kuppia takaisin ruokailupaikalle niin toistuu tämä pomppiminen ja hännänheilutus, ja huulien lipominen kiihtyy. Katse ei irtoa ruokakupista kertaakaan ennen kuin se on lattialla. Sitten syödään hyvällä halulla ja käydään nuolemassa kuppi vielä moneen kertaan vaikka siinä ei mitään olisikaan. Ja sen jälkeen leikitään kun tuli syömisestä niin hyvä fiilis.

Tuo elämänilo ja -energia mikä tuosta pienestä pötköstä puhkuu on kyllä uskomaton. Vaikka miten onnistuisin sotkeutumaan pakko-oireisiini ja uppoamaan masennukseeni, niin vilkaisu Simpan nappisilmiin kertoo että oikeasti kaikki on hyvin. Tosi hyvin. Sen katseessa on sellainen jännä kujeileva viisaus ja huumorintajuinen tietoisuus joka kutsuu leikkimään ja kokemaan elämän täysillä kaikin aistein, turhia taakkoja kantamatta. Onneksi mulla on tuo karvapäällysteinen miniguru joka palauttaa todellisuuteen silloin kun olen kerännyt vähän liikaa niitä taakkoja.